You can’t make homes out of human beings.

Kirjoitin henkilökohtaiseen päiväkirjaan näin:

"Mun täytyy tehdä koti itseeni, koska mä en tule löytämään sitä mistään muualta. 

Viime päivinä oon ollu läsnä, niin kipeän läsnä. Oon hengittänyt ja aistinut maailmaa ja tuntenut kaikki elämän eri sävyt väreinä ympäri kehoa. Kaikesta näistä painavista tunteista huolimatta: oon onnellinen. Mä oon elossa.  Mä tunnen, mä oon täällä. Minä olen tässä. Tällä on merkitystä. Minä olen elossa."

Ei muuta, tällä kertaa. Liityin tumblriin, joten olen myös siellä.

welcome to

Oon nukkunut viimeisen viikon sohvalla. Enää kaksi yötä ja sitten pääsen nukkumaan kunnon sänkyyn, omaan sänkyyn. Päivät ovat olleet toinen toistaan harmaampia. Oon syönyt viimeiset kaksi viikkoa ihan tolkuttoman huonosti, oon elänyt lähinnä pika- ja valmisruoalla, millä tahansa mikä syntyy nopeasti ja aivoja vaivaamatta. Jokainen aamu oon herännyt olotilaan kuin olisin krapulassa, vaikken ole juonut pisaraakaan edellisenä iltana. Niskat jumissa, ulkona roikkuva harmaus, kaikki se syöty roska. En oo liikkunut tavoitteellisesti hetkeen tai jos olenkin, en ole jaksanut kirjata niitä Heiaheiaan. Vaikka eipä ole kyllä ollut paljoa kirjattavaakaan. Laitoin salijäsenyyteni tauolle täksi kuukaudeksi, koska tiesin sen etukäteen, että kuukaudesta on tulossa helvetillinen ja kiireinen. 

Enää kaksi yötä, sitten saan avaimet uuteen asuntoon. Sitten pääsen rakentamaan elämää ihan alusta, ruokailu- ja liikkumistottumuksista lähtien. Voin melkein vannoa, että kun saan uuden asunnon keittiön kuosiin ja tavarat purettua, en syö kuukauteen muuta kuin salaattia. 

Kaikesta tästä harmaudesta huolimatta olen ihan ok. Tiedän, että nämä sateiset päivät eivät kestä ikuisesti ja jonakin päivänä vedän lenkkarit jalkaan ilolla. Jonakin päivänä herään virkeänä ja ajatukset kirkkaina, syön hedelmiä aamupalaksi ja välipalaksi, tunnen miten energia virtaa hyvänä ruumiini lävitse. Uusi alku, pian. Sitä ennen hyvästelen tämän vanhan, nukun vielä kaksi yötä niskat jumittavalla sohvalla, pakkaan viimeiset tavarat ja syön ehkä vielä kerran pitsaa muuttolaatikoiden keskellä. Sitten, ei ole olemassa enää sanaa sitten, vaan nyt. Mutta ei vielä tänään. Ei tänään.

Learn how to be lonely.

THE NOT LOVE POEM

For Ren

This is how to close your heart
up tight like a fist. Desire is a hot
spike through the chest and 

you’ve only just learned what it
is to want someone so badly that
you need a new name for what

you feel. I promise that it is not
always like this. Not everyone you
meet is unattainable, but we’re 

young, and the number of times
that someone tells you no is going
to outnumber how many times 

they say yes. Learn how to be
lonely. Learn what it’s like to know
that you are coming home to 

yourself night after night—
that empty is just another word
for open. 

- Kristina Haynes

Luen Kristina Haynesin runoja maanisesti aina silloin kun en irroittele valokuvia, julisteita ja kortteja seiniltä, kun en nosta kirjoja hyllystä ja asettele niitä varovaisesti pahvilaatikoihin, tai kun en pakkaa viiden vuoden edestä muistoja muuttolaatikoihin. Muutaman viikon päästä kannan tavarani pieneen yksiöön, jonka onnistuin houkuttelemaan luokseni ajatuksen voimalla, ilmeisesti. Pikkuruisesta yksiöstä tulee minun oma pesäni, jonne käperryn viettämään talvea ja odottamaan kevättä.

Elämme jännittäviä aikoja, ystäväiseni. Mutta siitä kerron enemmän kunhan tämä pahin myrsky hellittää. Siihen asti aion ripotella vain tämmöisiä ärsyttäviä pieniä paloja, joista ei oikein saa mitään selvää! Halusinkin kai vain kertoa, että olen edelleen hengissä. Ei mulla muuta.

Hello, goodbye.

Sanat ovat hukassa. Minäkin, vähän. Mutta kai ihan hyvällä tavalla, sellaisella, että olen juuri löytämäisilläni itseni. Ehkä, joskus, jostain. Taas. Aina.

      Jonkinlaista muutosta on tässä synnyteltykin jo vissiin pari vuotta. Pienin askelin! Aina välillä iskee taantuma, mutta välillä mennään eteenpäin ja rytinällä. Mää luulen, että kohta rytisee ja mahoton.

Mutta kattellaan. Oon viettämässä syyslomaa eli itsenäisen opiskelun viikkoa täällä kotona pohjoisessa. Ehkä vielä jonain päivänä löydän ne sanat ja intoudun kirjoittamaan enemmän. Siihen asti näkemiin!

Syksy on täällä taas.

Vikat lomapäivät kuluivat onnellisesti kotona pohjoisessa. Samoiltiin kotimaisemissani ja käytiin hieman ylempänä Saariselälläkin. Onnistuin vain hankkimaan itselleni mahdottoman flunssan, joten räkätautisena Kiilopäälle kiipeäminen ei ehkä ollut mikään maailman fiksuin juttu. 

Takaisin Keski-Suomeen palattiin koulun alkua edeltävänä päivänä, sunnuntaina. Maanantaina minusta tulikin opiskelija, pitkästä aikaa. Koulu on alkanut hienosti, mutta uusien tuttavuuksien solmiminen on ollut niin uuvuttavaa, että oon aina koulupäivän päätteeksi suunnilleen nukahtanut sohvalle. Mutta ihanaa, ihanaa, ihanaa. Olen niin onnellinen! Vaikka saatiinkin tänään kotitehtäväksi katsoa Big Brotheria... 

Sunnuntaikahvilla

Sunnuntai meni mahtavasti. Keli oli suosiollinen (ei satanut mummoja niskaan) ja mummotkin saapui paikalle ihan kävellen. Saatiin melkein kaikki leipomukset myytyä muutamaa sandwichiä lukuunottamatta. Jes, mahtavaa, jee! Tosi hyvä kokemus, paljon opittiin ja seuraavalla kerralla onnistutaan vielä paremmin!

Oon viime viikkoina leiponut oikein urakalla, kokeillut erilaisia reseptejä ja suunnitellut kahvilaa. Olisi voinut luulla, että erityisesti lauantain kuuden tunnin leipomisurakan jälkeen ei olisi hirveästi enää huvittanut leipoa, mutta jokin tässä mielessä on ilmeisesti vinksallaan, kun edelleen voisin joka päivä pyöräyttää jotain herkullista. Se vaan ei kovinkaan imartele kurveja, varsinkaan kun ei niin valtavia määriä ystäviäkään ole, joille leipomukset voisi syöttää. Pitkälti ollaan leivonnaiset tuhottu kahdestaan miehen kanssa ja se alkaa pikkuhiljaa näkyä - ja varsinkin tuntua! Niin paljon kuin leipomista ja herkkuja rakastankin, en ole valmis ottamaan lisäkiloja niiden takia. 

Mieli on muutenkin vähän hassulla tuulella. Olin syysfiiliksissä jo heinäkuussa, kun taas näin elokuun lopussa haikailen kesää. Tajusin yhden merkittävän asian, joka jäi tänä kesänä toteuttamatta: minun piti valvoa  läpi lämpimän, valoisan kesäyön ja katsella auringon laskevan ja nousevan. Nyt se on jo myöhäistä. Miten sydämeni särkyikään kun sen tajusin yhtenä päivänä! Voih. Muuten kesä on kyllä ollut ihan mainio. Ajoittain yksinäinen, mutta minkäs teet. On silti tullut käytyä vaikka ja missä, nähtyä kaukaisempia kavereita, matkusteltua, hankittua rusketus, käytyä pyöräretkellä ja marjastamassa, istuttua parvekkeella auringossa, juhlittua muutaman kerran... Ja niin, kaikenlaista. Viimeisistä lomapäivistä aion nauttia kotona pohjoisessa. Ja sitten, parin viikon päästä, alkaakin jo koulu. A-pu-a! 

03:45: no sleep

Kello 03:02. Istun sohvalla hiukset märkinä, tulin juuri suihkusta sillä värjäsin hiukseni. Hetken aikaa koetin nukkua aiemmin, mutta ajatusten suihkiessa ympäriinsä ymmärsin nousta. Ei se uni ainakaan pyörimällä tule.

Ylihuomenna (tai no, huomenna) osallistun ensimmäistä kertaa Ravintolapäivään. Heitinkin mainoksen Sunnuntaikahvilastamme tänne aiemmin tällä viikolla. Niin jännää! Sepä onkin pääsyy tähän unettomuuteen, vaikka osansa on myöhäisellä kahvikupillakin. Huomisesta tulee kiireinen päivä, sillä kahvilan järjestelyn ja leipomisen ja askartelun lisäksi lupauduin auttamaan ystävääni muutossa. Näiden lisäksi on miljoona asiaa, jotka täytyy hoitaa ja miljoona muuta asiaa, joita en vielä muista. Toivon todella, että päivästä tulee onnistunut! Eniten kuitenkin jännittää sää, sillä se varmaan määrittelee aika lailla sen, kuinka paljon kävijöitä kahvilaamme löytää. Viimeisen viikon aikana sääennuste on vaihtunut ainakin viisi kertaa päivässä. Eka povataan, että taivaalta sataa kissoja ja pieniä koiria, sitten aurinko paistaakin täydeltä terältä, sitten tulee hullu ukkosmyrsku ja tornado, jonka jälkeen on vaan ankean pilvistä, ja sitten tulee vielä niitä kissojakin, taas. Että koeta siinä nyt sitten varautua! 

Viime viikot ovat sujuneet vähän turhankin apeissa ja laiskoissa tunnelmissa, joten tänään, pienen kaaoksen keskellä, iski ihan mieletön adrenaliinihyöky, kun tuntui, että ikuisuuden jälkeen oli taas oikeasti elossa, sopivalla tavalla kiireinen. Siitä taidan toipua edelleen, kun tälleen ylhäällä kukun. Ajatukset vaan poukkoilee, ideoita tulee ja menee, voisin hyppiä pitkin seiniä. Mutta hyvällä tavalla, sillä oon niin innoissani, etten vaan malta nukkua. Ehkä pitäisi, ettei huominen muutu ihan hysteeriseksi väsymyksen takia. 

Kuinka moni tuntee Ravintolapäivä-konseptin ja oletteko itse koskaan perustaneet Ravintolapäivänä pop-up ravintolaa tai kahvilaa? Minusta idea on aivan mielettömän ihana ja uskon, että vaikka tulisi kuinka huono sää, niin kokemuksena tää tulee olemaan silti hieno. 

Meidän Sunnuntaikahvilamme tarjoilee amerikkalaisesta 50-luvusta inspiraationsa saaneita leivonnaisia, mm. kuppikakkuja, brownieseja, sandwichejä ja tietenkin pikkuleipiä! Lisänä on feta-pinaattipiirakkaa, vaikkei se kovin amerikkalaista ehkä olekaan. Toivotan siis kaikki kynnelle kykenevät lämpimästi tervetulleeksi pieneen, iloiseen kahvilaamme!

Nyt painun nukkumaan. Nähdään sunnuntaina!

Ravintolapäivänä Jyväskylässä!

Onnellisuushaaste 2/30

Onnelliseksi minut on tänään tehnyt:

01 Kirsikat, joiden olemassaolon ehdin unohtaa eilisen kauppareissun jälkeen. Se löytämisen ilo!
02 Ajatus ja aie lähteä mustikkaan, kunhan ukkeli saapuu töistä.
03 No, kissat, aina ja ikuisesti. Tässä vähän niitä kuvia, joista eilen hykertelin:

Ja näiden lisäksi oon tänään ollut ihan supermielissäni, sillä minä ja eräs ystäväni aiomme perustaa kahvilan tulevana Ravintolapäivänä 18.8. Suunnitelmat ovat vielä alkutekijöissään, mutta ideoita lentelee pään sisässäni niin lujaa vauhtia, että en itsekään meinaa pysyä kärryillä. Mutta onnellisuusteema jatkuu kahvilassammekin, siitä tulee iloinen, pieni kahvila, sen voin kertoa.

Elämä on.

Minulla oli tapana ratsastaa hyvän mielen aallonharjalla, oli asiat miten hyvänsä. Jokin päässäni tai sydämessäni oli vain oikeassa asennossa ja pystyin positiivisten ajatusten voimalla löytämään hyvää huonoistakin päivistä. Pystyin puhumaan itseni paremmalle tuulelle ja vannoin, että sitä kykyä vaalisin ikuisesti. 

Nykyään kuitenkin tuntuu, että juuri se kyky on kadoksissa tai ainakin senttien pölykerroksen alla piilossa. Asiat ovat paremmin kuin hetkeen, mutta kun paha mieli yllättää, tarvitsenkin yhtäkkiä jonkun muun kertomaan, että se on okei. Että kyllä asiat järjestyy. Oma sisäinen ääni pysyy hiljaa, ehkä korkeintaan mutisee sarkastisesti, että: "Yhyy, no onko vähän paha mieli." 

Haluaisin löytää taas sen voiman, joka on pitänyt minut joskus pinnalla, liikkeellä, elossa. En siksi, että päiväni täyttäisivät synkät hetket tai että en muuten pysyisi pinnalla. Ihan vain siksi, että pidin itsestäni enemmän silloin, kun ajatukseni olivat positiivisempia. Pahinta on huomata, että olen sortunut turhaan valittamiseen ja kitisemiseen. Yhtenä päivänä olin itse sellaisessa seurassa ja jos pelkkä kuunteleminen aiheutti niin vahvan henkisen ja fyysisen pahoinvoinnin, niin en todellakaan halua olla jakamassa sellaista ilmapiiriä itse. Siksipä haastan itseni nyt hyppäämään ulos siitä huonosta kierteestä. Alan opetella taas komentamaan itseäni jos meinaan vaipua jonnekin liian syvälle itsesäälin tai turhuuden alhoon. 

Haastan tähän muutkin. Itse olen näköjään laiskistunut blogin kirjoittajana, joten en lupaa mitään, mutta - Aion joka päivä tulevan kuukauden aikana kirjoittaa tänne tai jonnekin muualle ylös vähintään kolme (3) asiaa, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi tai joista olen kiitollinen sinä päivänä. Alkaa än yy tee NYT.

01. Kissat ja niiden valokuvaaminen. 

02. Vanha mies kaupassa, joka tuli karkkihyllyllä juttelemaan 

ja kertomaan lempisuklaastaan ja siitä, 

miten oli työskennellyt 40 vuotta Pandan tehtaalla. Ihana, ihana.

03. Kahvihetki ja pari palaa suklaata sen seurana.

Ärrän kierrän orren ympäri, salaatin pistän taskuun.

Oon löytänyt uuden aamupalarakkauden. Täytetty munakastasku. Näin jossain joskus kuvan sellaisesta ja hölmistyneenä tajusin, että ai, noinkin voi tehdä. Yksi aamu sitten päätin kokeilla sellaista ja sen jälkeen olen tehnyt sitä useasti. Erityisen hyvältä se maistuu treenin jälkeen!

Reseptin vedin hatusta:

3 kananmunaa

3 rkl vettä

maun mukaan kinkkua 

muutama tuoreen basilikan lehti

puoli desiä juustoraastetta (voi toimia myös ilman)

ripaus suolaa ja mustapippurirouhetta

Riko kananmunat astiaan ja vatkaa munien rakenne rikki haarukalla. Lisää vesi. Silppua kinkku ja basilika, sekoita ne kananmunien joukkoon juustoraasteen ja mausteiden kera. Kaada seos kuumalle pannulle. Paista kunnes munakas on kiinteää, sitten käännä ja paista hetki toista puolta, kunnes se on kauniin kullanruskea. Heitä lautaselle, lisää haluamasi täyte (kuvan tapauksessa käytin tomaattia, kurkkua, punasipulia ja jääsalaattia, ja yleensä muuten mitä jääkaapista löytyy) munakkaan toiselle puolikkaalle ja käännä toinen puoli täytteen päälle taskuksi. Voilá, aamiaisesi on valmis. Tätä on myös erinomaisen helppo varioida omien mieltymysten mukaan. Helppoa ja nopeaa! Jee! Sopii myös välipalaksi, lounaaksi, päivälliseksi... Nom.

Kesäkuu paketissa

Voi blogi, miten minä sinut olen hyljännytkään! No, en oo, oikeesti. Tässä nyt vaan on ollut vähän kaikenlaista! Nimittäin:

13.6. Harkkani loppui maailman parhaassa paikassa. Toisaalta töiden loppuminen harmitti ihan hulluna, mutta olin silti onnellinen, että olin saanut kevään viettää mielettömien työkavereiden seurassa, tehden työtä, jota rakastan.

13.-16.6. Heti harkan päätyttyä läksin äitini kanssa kylpylälomapakettimatkalle Viroon, Saaremaalle. Pääsin nauttimaan suolahuoneesta ja elämäni ensimmäisistä selkähieronnoista, ja tietenkin, äitini ihanasta seurasta. Reissuun lähdettiin kokonaisen linja-autollisen kanssa sallalaisia naisia ja perheitä. Reissu oli kyllä ihana, vaikka valitettavasti hotellimme ruokaa ei voinut oikein kehua. Muuten tuli kyllä rentouduttua ihan täysillä - kävelyjä läheisessä puistossa, tutustumista kaupunkiin, rentouttavia hoitoja ja aamun aloittamista hotellin uima-altaalla. 

 

Juhannusviikon toivuin hampaanpoistosta. Hämmentävintä oli, että eniten koskaan jännittämäni toimenpide osoittautui lyhimmäksi kestoltaan. Istuin operoitavana ehkä viisi minuuttia ja sitten pääsinkin jo. Lääkäri veti parissa minuutissa hampaan irti ja siinä se. Jälkijomottelujakin kesti vain muutaman hassun päivän!

22.-23.6. Juhannukseen mennessä olin selvinnyt hampaanpoistosta ihan kohtalaisesti, joten päätimme lähteä miehekkeen kanssa viettämään juhannusta kaupunkilomalle Hämeenlinnaan. Reissu oli oikein onnistunut, ihana vaihtoehto kaikelle sille rellestämiselle.

 

26.6.-  Montaa päivää en Jyväskylän kotona jälleen ehtinyt viettää, kun kutsu kuului kotiin pohjoiseen. Täällä sitä ollaan, edelleen. Ensimmäiset päivät kuluivat 4 kuukauden ikäistä veljenpoikaa ihmetellessä. Oon kokemattomuuttani aina vähän vierastanut vauvoja, mutta Otto tuli ja vei sydämen ihan täysin. Itseasiassa oon varma, että yhtä suloista poikaa on aika vaikea löytää. Se sydämet sulattava hymy ja nauru... Oi. Koko talo tuntui niin tyhjältä sen jälkeen, kun hyvästeltiin veljeni, hänen vaimonsa ja rakas Otto paluumatkalle kotiinsa Helsinkiin. 

Ollaan äitini kanssa täytetty Oton jättämään tyhjiötä puuhailemalla kaikenlaista. Päätettiin maalata yksi makuuhuoneista uudestaan, joten tämä päivä ja eilinen on mennyt maaliteloja heilutellessa. Huone alkaa pikkuhiljaa olla valmis sen osalta. Tarkoituksena on vielä tapetoida yksi seinä, mutta se projekti jäänee loppukesään, sillä jo huomenna palaan takaisin Jyväskylään.

Sellainen kesäkuu minulla on ollut! Eikä heinäkuu olisi voinut paremmin alkaa:

1.7. Pääsykoetulokset saapuivat ja - tittidii - mut hyväksyttiin Humakiin! Aloitan syyskuussa opintoni. Oon niin onnellinen! Oon jo ihan mielissään suunnittelut uuden repun, kalenterin ja muistiinpanovälineiden hankkimista. Ai että! En malta odottaa.

Back on track

Kuten oon moneen otteeseen kertonutkin, viimeiset kolme viikkoa töissä ovat olleet täynnä melekoista haipakkaa. Etenkin viime viikkona tuli tehtyä monia pitkiä päiviä, koska oli aika tapahtuman, jonka takia olimme työskennelleet ankarasti koko vuoden. Yksi päivistä oli 17-tuntinen, mutta onneksi teen työtä, jota rakastan, niin sen kesti oikein hyvin. (Kävin muuten eilen pääsykokeissa, joten jos hyvin käy, niin syksyllä pääsen opiskelemaan ja hankkimaan lisää tietoa ja taitoa tästä alasta! Niin jännittävää, pitäkää mulle peukkuja!)

Huolimatta kiireestä, oon liikkunut viimeisten kolmen viikon aikana enemmän kuin koko keväänä. Salille en ole hetkeen ehtinyt, mutta oon liikkunut kaikki matkat pyörällä tai kävellen, joten hyötyliikuntaa on tullut useampi tunti viikossa. Nyt kun oon valmistautumassa lomalle, tarkoituksenani on elvyttää suhteeni Killeriin ja keskittyä tähän elämäntapaan täysillä. 

     Koska edellinen viikko oli ehdottomasti kiireisin koko keväänä, tuli sen vuoksi myös syötyä tosi huonosti.  Ei tietoakaan suunnitelmallisuudesta, vaan useimmiten kaupasta lähti mukaan pakasteateriaa tai muuta valmista. En itse viikolla huomannut eroa voinnissa, koska väsytti muutenkin, mutta heti tällä viikolla, kiireen ja stressin hellittäessä, huono syöminen ja oleminen on kyllä näkynyt ja tuntunut. Yleensä nautitaan kotona salaattia jokaisella aterialla, mutta viime viikolla se jäi täysin, koska ei ollut aikaa tai jaksamista alkaa tekemään ja seliseli, ja jo viikon syömättömyyden siihen täytyy opetella takaisin, ihan oikeasti opetella, koska salaatti ei tahdo enää maistua. Miten se voi olla edes mahdollista? Sen oon kuitenkin huomannut, että mitä enemmän sitä syö, sitä enemmän sitä myös tekee mieli. Siksi aion pysyä nyt tiukkana, ihan vain sen takia, että tiedän miten paljon parempi olo puhtaammasta ruuasta tulee, kuin joidenkin valmispakasteiden syömisestä. Ja nyt on oikeasti aikaakin keskittyä ruuanvalmistukseen ja ruokailujen suunnitelmallisuuteen.

Tää viikko on mennyt lepäillessä ja parannellessa nilkkaa ja ilokseni voin todeta, että selvästi parempaan päin ollaan menossa. Täytyy myöntää, että on tehnyt kyllä ihan hyvää, että on voinut ihan luvan kanssa vain levätä. Näillä helteillä ei oo hirveästi tehnytkään mieli tehdä muuta kuin lekotella aurinkotuoleilla ja nauttia kylmästä jäävedestä. Kieltämättä tää lepäily alkaa jo pikkuhiljaa turhauttamaan, joten luulisi motivaation olevan ainakin huipussaan siinä vaiheessa kun nilkka on taas käyttökelpoinen. 

Että semmosta! En aio potea huonoa omaatuntoa viime viikon heikoista syömisistä, koska niin se vain meni. Enkä aio stressata tän viikon liikkumattomuudesta, vaan keskityn suunnittelemaan tulevaa kesää, josta aion tehdä parhaan koskaan. Hyvillä fiiliksillä eteenpäin!

Au.

Pyykinpesukone laulaa ja mulla on vapaapäivä. Ensimmäisiä vapaapäiviä niistä liian monista tänä kesänä. Vapaa-aika tuntuu jotenkin kummalliselta viimeisten työntäyteisten kolmen viikon jälkeen... Mulla on ihan kunnon kriisi päällä, koska en muista millaista mun elämä oli, mitä mää yleensä tein aiemmin. Oliko se kivaa? Nautinko mää siitä? No, nyt on ainakin aikaa tehä semmosia asioita, joista mä tykkään ja nautin. Ja ennen kaikkea - nyt on aikaa panostaa itseensä, liikkumiseeen ja omaan hyvinvointiin.

Seuraavien kahden viikon aikana mulla on enää kolme työpäivää, mikä oikeastaan surettaa mua aika paljon. Mun työkaverit on niin huippuja, etten millään haluais lähteä vielä. Mut kaikki hyvä loppuu aikanaan ja (insert here: muita kuluneita fraaseja). Työkaveri kuitenkin lohdutti, että tää mun poissaoleminenhan on vaan väliaikaista, eli ehkä mä vielä jonain päivänä palaan. 

Tää epävirallinen loman aloitus ei kyllä alkanut mitenkään hohdokkaasti. Jorasin lauantaina niin ankarasti, että onnistuin nyrjäyttämään mun nilkan. Nyt se on vähän arka, mutta kun varovainen on, niin pystyy vähän kävelemään. Aattelin, etten edes käy sitä näyttämässä lääkärissä, mutta tänä aamuna kun heräsin, niin toi kipee kohta oli yhtäkkiä turvonnut ja muuttunut punertavaksi... Terveysaseman päivystyksen ajanvaraus oli siinä vaiheessa jo mennyt, joten jätin vaan soittopyynnön. Nyt vaan odotan kauhulla milloin ne suvaitsee soittaa takaisin ja sit haukkua mut, kun et ollut yrittänyt varata aikaa ajallaan, että ei meillä enää aikoja tähän aikaan päivästä oo ja kyllä sää oot sitten huono ihminen, mitä sitä nyt pitää mennä itsensä tolleen telomaan ja nilliti-nilliti. Tää on kuultu niin monta kertaa. 

Toivotaan, että tää nilkka paranee nopeesti ja pääsen takas liikkumaan! Sehän tässä eniten huolestuttaakin. Mitä jos toipumiseen menee viikkoja? Kauhistuttava ajatus.

Haastetta pukkaa

Oon superhuono muistamaan vastata saamiini haasteisiin, mutta nyt kun käsillä sattui olemaan sopivasti luppoaikaa kun haasteen Bobby Jean / Heidiltä sain (tänks!), niin eiku toimeks!

Ideana on vastata haastajan eli Heidin laatimiin kysymyksiin, keksiä omat viisi kysymystä ja laittaa haaste eteenpäin. Aattelinki olla nyt niin mälsä tyyppi, että jätän omat kyssärit tekemättä ja vastaan vaan Heidin kysymyksiin. 

1. Kerro yksi käänteentekevä hetki elämässäsi, pieni tai suuri. Mitä siitä seurasi? 

- Mieheni oli lähdössä eräänä päivänä lenkille ja kannusti muakin liikkumaan. Pidin itselleni tanssitunnin (eli raivasin olkkariin tilan, laitoin spotifystä musiikkia ja jorasin ankarasti itsekseni tunnin verran) ja siitä sen sitten voi sanoa lähteneen. Saatoin myös samana päivänä lukea puhelimeen ladattavasta kalorilaskurista jonkin roskalehden nettisivuilta ja kas, omien mahdollisuuksien ja liikunnan tuoman hyvän olon tajuaminen sai mut yrittämään. Ja sillä tiellä ollaan edelleen. Sitä ennen en liikkunut yhtään, söin ihan hirveän huonosti ja olin paljon huonommassa kunnossa kuin nyt. Enää en voisi kuvitellakaan palaavani niihin elintapoihin. 

2. Mistä suutut takuuvarmasti? Vaihtoehtoja saa olla useita, jos kiukuttaa. :D 

- Ilkeistä ihmisistä. Eläinten rääkkäämisestä. Siitä, ettei anna mun nukkua (:D)

3. Mitä mielipidettä piilottelet, eli mitä et ole vielä uskaltanut sanoa ääneen/vältät sanomasta ääneen ja miksi? Nyt saa ja pitää sanoa! 

- Voi apua. Oon aika hajuton ja mauton ja väritön. Ja tylsä? Mulla ei oo mielipiteitä. Oon se semmonen "ihan sama"-tyyppi. No ei kai, mut en kyllä nyt yhtään saa mieleen mitään asiaa, jota en oo uskaltanut sanoa. Sori!

4. Kun lapsena tai nuorempana mietit tulevaisuuttasi, missä kuvittelit olevasi iässä, jossa olet nyt? Millaista elämää luulit eläväsi, vai elätkö ehkä juurikin sitä? 

- Oon nyt 23. Olin ehkä aatellut, että oon oikeissa palkkatöissä, opiskellut sellaisen ammatin itselleni joka kiinnostaa. Että oisin päässy paikkoihin, tehny jotain merkittävää. No, en oo saanu aikaan mittään noista, mutta toivottavasti siihen on tulossa muutos! Emmää silti sano, että elämä ois menny jotenkin huonosti tai että oisin tyytymätön - toki se ois mukava, että kuun lopussa ois enemmänki kuin kaks euroa tilillä, mutta oon mä pärjänny näinkin. Ja oon onnellinen, se kai se pääasia on?

5. Mitä teet, kun kukaan ei ole näkemässä? Pakko mainita ainakin yksi asia! :)

- Laulan, kovaa ja korkealta. 

Pyöräretkellä

Yö meni kuuden tunnin unilla ja aamu alkoi väsymyksestä kiukuttelulla. Onneksi kiukut jäi aamuun ja päivästä tulikin ihan mainio lopulta. Päätettiin miehen kanssa lähteä pyöräilemään ilman sen kummempaa päämäärää ja poljettua tulikin reilun 17 kilometrin ja puolentoista tunnin verran. Välillä pysähdyttiin pariksi minuutiksi katselemaan maisemia tai juomaan. Meno oli muutenkin sellaista sunnuntai-ajelua, vaikka kyllä hikeä irtosi tällä kelillä ihan hyvin. (Värjäsin aamulla juurikasvun ja kotona oli mukava huomata miten mustan hiusvärin jäämät olivat hien mukana valuneet niskaan ja kaulalle pyöräretken aikana... Awesome.) 

Tästä pyöräretkestä tekee erityisen hyvän se, että siitä näen kuntoni kehityksen. En oo moneen vuoteen pyöräillyt noin pitkiä matkoja ja muistan kuinka ehkä kolme kesää sitten mies raahasi mut kanssaan pyöräretkelle Tuomiojärven ympäri. Matkaan meni samat puoltoista tuntia (ellei jopa enemmänkin) ja kilometrejä kertyi silloin vajaat kolmetoista, ja se oli ihan hirveää, yhtä itkua ja hermojen kiristelyä. Silloin mun mummopyörässä oli vielä kolme vaihdetta, nykyään ei yhtään, koska erään kommelluksen takia jouduimme vuosi sitten vaihtamaan takapyörän kokonaan. Sen pyöräreissun jälkeen olin ihan uupunut, mutta tällä kertaa oon vaan täynnä energiaa! Siitäkin huolimatta, että pyöräiltiin selkeästi nopeampaa ja mun pyörässä ei tosiaan ole enää kuin se yksi "vaihde". Kaupunkipyöräksi mun Ainottareni sopii mainiosti ja nyt on todistettu, että vähän pidempien matkojen ajeluun myös. En tosin tolla pyörällä lähtis mitään sadan kilometrin matkaa taittamaan, varsinkaan täällä mäkisessä Keski-Suomessa. Mutta jee, voin kai olla ylpeä itsestäni! Nyt on ainakin hyvä mieli. Tämmöiset asiat saa muistamaan, miksi on niin tärkeää jatkaa terveempiä elämäntapoja ja liikkumista. Ei tulis kyllä enää mieleenkään palata vanhoihin tapoihin.

Pyöräretken jälkeen tein itselleni smoothien mustikoista, banaanista, rahkasta ja lorauksesta maitoa. En todellakaan voi sanoa olevani mikään raa'an rahkan ystävä, mutta tälleen se menee ihan mukavasti. Hyvältä maistui!

Tällaisenä kesäyönä

Tää viikko on ollut:

[x] rankka

[x] ihana

Oon tällä hetkellä aika hiton väsynyt, mutta jotenkin mun keho ei suostu nukkumaan. Menin tänään jo yhdeksältä sänkyyn, varmana siitä, että nukahdan heti, mutta sen sijaan oon hereillä vieläkin. Oon tällä viikolla tehnyt 18 tuntia ylitöitä, joten ei varmaan ihmekään, että oon samalla uupunut ja kuitenkin kykenemätön nukkumaan. Huomenna on onneksi vapaata, jolloin aion nukkua niin pitkään kuin huvittaa ja nollata ihan kunnolla. Toivottavasti paistaa aurinko, niin voisi mennä puistoon kärvähtämään lisää.

Kesä on saapunut kaupunkiin ja muunmuassa perjantai tuli työn puolesta vietettyä miltei kokonaisuudessaan ulkona. Päiväkin oli pitkä, 13 tuntinen, joten en osaa edes arvioida, kuinka kauan oikeastaan vietin auringossa ilman aurinkorasvaa. Ehämmää mitään semmosta osannu aamulla laittaa (eikä mulla taida semmoista edes löytyä? Heti ostoslistalle.) Nyt dekoltee on ihanan ravunpunainen, vaikka oon aika yllättynyt vahinkojen vähyydestä. Tunteja auringossa, eikä palokohdat ole edes arkoja, punaisia vain. Mutta ai että sitä tuoksua iholla päivän päätteeksi, tiedättekö - sekoitus hikeä ja jotain aromia, jota en tunnista. Iho tuoksuu siltä vain kun viettää monta tuntia paahtuen auringossa. Kutsun sitä auringon tuoksuiseksi ihoksi. Ja minä rakastan sitä.

On ollut ilo seurata miten puut ovat puhjenneet lehtiin. On ollut ilo hengailla ulkona mekoissa ja t-paidoissa, vaikka kesävaatetus meinaa pienoinen murheenkryyni olla tällä hetkellä. On ollut ilo hyljätä tennarit ja hengailla paljain jaloin. Ja on ollut ilo sovittaa yhtä mekkoa, joka näytti pari kuukautta sitten ei-niin-hyvältä, mutta nyt (ehkä vähän sutjakkaamman ulkomuodon takia?) näytti jo paremmalta. En ole vaa'alle uskaltanut, mutta mittanauhalla olen vyötäröä seurannut. Uskoakseni sen on kaventunut hieman. En oikein uskalla uskoa, koska kun edellisen kerran vaa'alla kävin, paino ei ollut liikahtanut mihinkään. 

Kaverina Leelo ja onneton peiliotos huonossa valossa. 

Mutta tää oli päivän asu torstaina! Oli lämmin päivä! Huh!

Meen kokeilee uudelleen saisinko unta. Ehkä keho vihdoin ja viimein luovuttaa, eikä pidä mua hereillä. Vai mielikö se on joka valvottaa, en tiiä. Oon joka tapauksessa ihan poikki, rikki ja halki ja katki ja poikki. Pohkeet on ihan jumissa, kun tuli käveltyä eilen niin paljon. Joka paikkaan koskee! Antakkee armoa. Ja unta.

Hyvää yötä.

Suloinen kiire.

Tiesittekö, että Jyväskylän Harjun portaissa on 118 askelmaa, jos ei laske alhaalla tuplaportaikkoa ja jos laskee ihan pienimmätkin askelmat. Kävin sunnuntaina lenkilläni laskemassa, sillä tätä tietoa muutamat ala-astelaiset tarvitsevat huomenna! Jos huomisen aikana blogiini löydetään hakusanalla "montako askelmaa harjun portaissa on", tiedän jonkun fuskanneen, hah-haa.

Rakastan mun työtä. Huomenna ollaan järkkäämässä pieni Amazing Race -tyyppinen rastirata eräille LastenParlamentin toiminnassa mukana oleville viikki- ja kuukkiluokkalaisille. Rastirata kiertää ympäri Jyväskylän keskustaa ja sisältää erilaisia tehtäviä ja vihjeitä seuraaville rasteille. Enempää tietoa en anna, sillä jokuhan voi oikeasti vaikka löytää älypuhelimellaan tänne ja huijata! No way, Jose. Hauskaa on kuitenkin luvassa ja odotan innolla mitä tuleman pitää.

Mainitsinkin aiemmin suloisesta kiireestä, joka tällä hetkellä vallitsee töissä. Kiire on kuitenkin suurimman osan ajasta ihan hyvälaatuista, sellaista, että toisaalta voisi työpäivän jälkeen vain kuukahtaa sohvalle samantien ja simahtaa siihen, mutta kuitenkin vaan energiaa ja intoa riittää. Täytyy kyllä myöntää, että seuraava vapaapäivä, sitten joskus kun sellainen on, tulee ihan tarpeeseen. Mutta sitä odotellessa aion nauttia jokaisesta hetkestä. 

Onneksi tekemäni työ ei ole mitään kuolemanvakavaa, vaan välillä voi pelata vähän krokettia. Ja mölkkyä.

Eikä kotonakaan tarvitse montaa hetkeä murjottaa, kun kavereina on nää kaks älykkyyden huipentumaa...

Life is good.

PS. Viikonlopusta lähtien mun on tehnyt ihan järjettömän paljon mieli suklaata ja lopulta kun annoin itselleni luvan ostaa parasta suklaata ikinä, sitä ei teekään enää mieli. Onneksi sitä ei tarvitse väkisin syödä, hyvin säilyy tuolla kaapissa.

Kesän ensimmäisiä päiviä

Hyvää huomenta, ystäväiset.

Mitä teille kuuluu? Mulle kuuluu ihan hyvää. Otin perjantain vapaaksi, joten mulla on edessä pieni miniloma ennen töissä alkavaa hullunmyllyä, jota kestää sellaiset kolmisen viikkoa. Tiukat viikot tulossa, mutta odotan innolla! Kaikkea jännittävää on tiedossa, joten vaikka päivät välillä luultavasti venähtääkin, niin se ei haittaa. 

Minilomalle en ole tehnyt juurikaan suunnitelmia, lähinnä yritän vain latailla akkuja ja valmistautua tulevaan. Oon uusien lenkkareiden myötä innostunut lenkkeilystä ja lähimaastojen lenkkipolkujen paljastuessa lumen alta, veri on vetänyt enemmän metsään tarpomaan kuin salille. Suunnitelmissa kuitenkin olisi mennä viikonlopun aikana käymään salilla tai jumpassa, hölmöähän se on turhaan hurjia summia maksaa salijäsenyydestä.

     Kovasti tekisi mieli taas mennä bodypumpiin, mutta mun alaselkä on kiukutellut jo muutaman viikon. Yhtenä päivänä sattui pieni äksidentti, kun olin kumartunut ruokkimaan kissoja - sillä aikaa mies oli mennyt selkäni takana olevalle jääkaapille, avannut oven (enkä itse sitä ollut huomannut), joten kun melkoisen vauhdikkaasti nousin, onnistuin lyömään alaselkäni jääkaapin oven kulmaan. Siitä lähtien selkää on pienesti jomottanut, kunnes eräänä päivänä lenkille lähtiessäni selkää vihlaisi ihan kunnolla. Tästä taisinkin kertoa jo aiemmin, mutta sainpa lenkin tehtyä. Sen jälkeen selkä on kuitenkin ollut enemmän tai vähemmän kipeä, joten olen tietoisesti vältellyt pumppia. En kuitenkaan tiedä pitäisikö mennä silti kokeilemaan, vahvistuisiko selkä siitä vai onko vaarana todella se, että alaselkä menee vielä huonompaan kuntoon? Oon onneksi muuten kyennyt liikkumaan, mutta tietyissä asennoissa selkä väläyttelee varoitusmerkkejä. 

    Tiedättekö, minulle eilen oli kesän ensimmäinen päivä. Minun kesäni alkaa silloin kun koivuihin ilmestyy pienet silmut ja ulkona tarkenee ilman takkia. Jo alkuviikosta olisi varmasti tarjennut ihan hyvin, mutta en vain oikein kyennyt ymmärtämään, että lämpötila on todella noussut jo niin korkeaksi, että takki on jo liikaa. Ihan sama, vaikka tänään on taas koleampaa ja ankean harmaista, kesä on nyt virallisesti alkanut. Hurraa!