Vinkki innokkaille instagrammaajille

Pongasin Humakin facebook-sivuilta tämän kilpailun ja päätin jakaa sen teillekin. Ideana on siis ottaa kuva aiheella "yhteys" ja jakaa se Instagramissa tägillä #humakkisa. Aikaa ei ole enää kuin keskiviikkoon, joten nyt ahkerasti kuvailemaan. Kilpailuun voi kuulemma osallistua myös vanhemmalla kuvalla (sisäpiiritietoa!) joten jos muistat ottaneesi voittajakuvan jo aiemmin, niin nyt kannattaa osallistua. Palkintona on facebook-sivujen mukaan Samsung Galaxy s3 mini-älypuhelin ja kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan myös ylläripalkintoja. Itse oon heittänyt kilpailuun mukaan jo niin monta kuvaa, että ihan hävettää...

B L U S H

Jahkailin tänään töiden jälkeen pitkään, että miten kulutan iltani. Lähdenkö salille ennen iltaruuhkaa vai laiskottelenko vain kotona? Mitä kauemmin jahkailin, sitä enemmän aloin vaipua koomaan sohvan pohjalle ja kallistua kotona pysymisen kannalle. Päätin kuitenkin, että edes kaupassa käyn kävellen. Heitin ylle semiliikunnalliset vaatteet, mutta kengät olisin voinut valita toisin. Ne converset, rakkaat converset... Eivät ehkä olleet mikään maailman paras vaihtoehto näillä keleillä.

Astelin ulos ja kävelin reippaasti pihalla leikkivien lasten ohi. Yksi tytöistä alkoi hämmästyksekseni huudella perääni, että: "LUUSERI! LUUUUUSERIIII!" Käännyin naureskellen katsomaan tyttöä ja jatkoi matkaani lievästi huvittuneena ja päätäni pudistellen. Ihme ipanat, I don't even... Ja humps. Jäinen asfaltti ja converseni eivät hyväksyneet toisiaan ja niin löysin itseni perseeltäni maasta. Kuulin takaani tyttöjen kikatusta. Touché. Luuseri, luuseripa hyvinkin.

Onneksi tilanne vain nauratti itseänikin ja jatkoin matkaa lievästi punastellen. En kehdannut palata pihaan heti, joten päätin kuitenkin reippailla hieman ennen kauppaan menoa. Loppu hyvin, kaikki hyvin - annoin päivän naurut itselleni ja muutamalle muulle, sekä nolostumisen innoittamana tuli tehtyä lopulta tunnin lenkkikin. Haha. Onneksi elämä ei ole niin vakavaa.

Easy like sunday morning.

 

Viikonloppu on ollut juuri niin ihana ja rentouttava, kuin kaipasinkin. Edelliset viikonloput ovat olleet täynnä ihan liikaa juhlia ja krapulasta koomaisia päiviä. Päätettiin miehen kanssa etukäteen, että tänä viikonloppuna ollaan ihan vaan rauhassa, liikutaan ja syödään hyvin. Näin tuli myös tehtyä. Herättiin molempina aamuina ajoissa, keiteltiin puurot ja nautittiin aamupalasta pitkään ja rauhassa. Kuten eilen kertoilinkin, lauantaina tuli tanssahdeltua ja tänään tein minispurtin pyörällä keskustaan ja palautin ties kuinka pitkään myöhässä olleet lainakirjat. Sen jälkeen lähdettiin miehen kanssa kävelylle, koska olisi ollut sääli tuhlata näin kaunista päivää sisällä. Käytiin läheisen järven jäällä kävelemässä, mutta auringosta huolimatta viima oli aukealla niin kylmä, että piti palata aika pian rannalle puiden suojaan. Ihanaa kuitenkin, että kevät tulee, pikkuhiljaa.

Onkohan musta tulossa vanha, kun nautin melkein enemmän tällaisista rauhallisista vapaista kuin ankaran bailaamisen täyteisistä viikonlopuista. Tämmöisinä päivinä tuntee ainakin levänneensä, vaikka on tehnyt paljon enemmän yhtenä päivänä kuin bileviikonloppuina yhteensä.

Maailmassa ei oo mitään parempaa kuin converset.

Tulin juuri puolentoista tunnin tanssirupeamalta. Salillani oli tänään tanssipäivä ja neljä erilaista tanssituntia, joista jokainen kesti 45 minuuttia. Itse kävin sheikkailemassa hiphopin ja discon tahtiin, ja voin kertoa, että oli ihanaa! Pitkästä aikaa tuntuu siltä kuin olisin löytänyt taas itseni. En tiedä missä vaiheessa kadotin yhteyteni kehooni ja samalla itseeni, mutta koko vuonna tähän mennessä en ole oikein ollut oma itseni, se, joka haluan olla. Yhtäkkiä olinkin palannut takaisin niihin vanhoihin, holtittomiin tapoihin, joissa ei ole mitään järkeä. Niitä tuhoja tässä nyt sitten korjaillaan, mutta uskon, että tästä vielä selviydytään. Se, että oon käynyt tällä viikolla kolmella tanssitunnilla ja syönyt kunnollisesti, on jo huima parannus siihen, mitä elämä on viimeiset kolme kuukautta ollut. Kolme-hiton-kuukautta. Tekisi mieli ravistella itseäni ja kysyä, että kuka sää oot ja mitä oot tehny Niinalle. Mutta mennyttä on turha murehtia, vaan niistä virheistä voi ottaa opikseen. Nyt kun jännittävin osa (eli salille paluu) on kohdattu, liikkuminenkin luulisi helpottuvan. Iltaopinnoistakin on enää jäljellä yksi lähijakso, joten sekään ei tule enää olemaan syynä liikkumattomuudelle. Ja kesä tulee! Pyörätiet ovat kohta sulia!

Mun olo on tällä hetkellä niin loistava. Noiden pimeiden kuukausien aikana en kokenut nauttivani mistään, edes tanssimisesta. Tanssiminen on kuitenkin aina ollut mulle se henkireikä, jonka kanssa ei ole koskaan tarvinnut taistella. Tanssi on liikunta- ja itseilmaisumuodoista se kaikkein rakkain. Ja yhtäkkiä - sekään ei tuntunut miltään. Mikään ei tuntunut miltään. Kun torstaina lähdin tanssitunnille ekaa kertaa pitkään aikaan, mua pelotti eniten se, että mitä jos tää ei vieläkään tunnu missään, jos oon menettänyt rakkauteni tanssimiseen lopullisesti. Onneksi olin väärässä.

Tällä hetkellä ajatus siitä, että jonain päivänä olisin vielä hoikassa kunnossa, tuntuu ihan mahdolliselta. Keksin ainakin miljoona syytä miksi haluan onnistua, mutta jotta otsikko avautuu teillekin, haluan jakaa teille yhden syyn - rakkauteni conversen tennareihin. Pillifarkut ja converset, oikeesti. Siinä on semmonen yhdistelmä, joka kiteyttää meikän tyylin aika hyvin. Parastahan ois tietty, jos niissä pillifarkuissa olis solakat ja kauniit jalat näiden nykyisteni sijaan. Jonain päivänä...

PS. Seuraa blogiani Bloglovinin avulla!

Magneetti

Oon viimeiset kaksi viikkoa ollut kävelevä ukkospilvi. Kuvitelkaa, että joka ainoa päivä olisi maanantai. Sellainen olo minulla on ollut viime viikosta lähtien, enkä itse ole ainakaan helpottanut omaa oloani. Eilen kuitenkin aloin miettiä, että haloo ääliö, mitä sää teet. Miksi sää hoet muka vitsillä ikuista maanantaita ja samalla huokailet ja valitat, että asiat vastustaa. Kas kummaa, että vastustaa kun asenne on tuollainen! Aloin myös miettiä sitä, mitä omalla ääliömäisyydelläni aiheutan ympäristölleni. En ainakaan iloa ja riemunkiljahduksia, se on varma. Itseäni pahantuuliset ihmiset ainakin uuvuttavat, joten samaa uupumusta olen luultavasti levittänyt ympärilleni. Tahdon siis pyytää anteeksi, joiden eteen olen pyyhältänyt kuin myrskyn merkkinä viime päivinä. Haluan olla parempi tästedes. Aion tehdä parannuksen.

Muistanette varmaan jonkin tilanteen, kun joku ihana ihminen on nostanut teidät murheen alhosta omalla iloisuudellaan ja positiivisella asenteellaan. Ei varmaankaan vaadi suuria pinnistelyjä muistaa myös tilannetta, kun joku on vienyt pahantuulisuudellaan ja turhalla kitinällä teidätkin mukanaan alas. Niin se vain menee, niin helppoa on tartuttaa hyvää tai huonoa tuulta. Jokainen kantaa mukanaan niin itseään, kuin omia asenteitaankin. Ootteko koskaan miettinyt mitä te tuotte mukananne vaikka työpaikallenne? Kotiin? Tähän maailmaan? Jaatteko te iloa vai vedättekö muita samaan lokaan missä ite ootte (näin kärjistettynä)? Kaikilla on joskus huonoja päiviä, tietenkin, mutta yleisasenne ratkaisee. Jos jokainen vastoinkäyminen on maailman suurin ja joka asiasta pitää narista, niin kohta lähipiirissä ei ole enää kuin samanlaisia valittajia. Siinä sitten kilpaa kulutetaan toista, huh. En halua olla sellainen. Valittaminen tekee sitä paitsi tyhmäksikin.  

Onneksi havahduin eilen omaan typeryyteeni, sillä sen yksinkertaisen oivalluksen myötä luovuin "ikuinen maanantai"-ajattelutavasta ja samalla jätin pääni päällä killuneen typerän sadepilven taakseni. Tänään oli jo heti paljon parempi päivä, yllättäen. Uskon ihan täysiä tähän:

(kuva: weheartit.com)

Kumpa tämän muistaisi aina.

Toivottavasti onnistun jatkossa levittämään enemmän iloa kuin typerää pahaa tuulta. Ja kun se ei ihan oikeasti vaadi paljoa! 

PS. Kävin tänään tanssimassa, pitkästä aikaa! Ennen salille lähtöä jännitti niin, että ihan oksetti, mutta yllättäen en katunut sekuntiakaan! Jee!

Kakkua kerrakseen

Viime päivät ovat olleet täynnä kakkuja. Viikonloppuna oli kissanristiäiset ja miehen yllärisynttärijuhlat, joihin leivoin kissanminttujuustokakkua ja ekaa kertaa elämässäni voileipäkakun. Molemmat kakut onnistuivat ihan hullun hyvin! Mies halusi vielä tavallisen kermakakun viralliselle syntymäpäivälleen (joka on huomenna), joten leipaisin hetki sitten kakkupohjan valmiiksi. Huh-huh. Lisäksi perjantaina kakkua sain myös työpaikan juhlissa, joten yhden viikon sisällä taitaa täyttyä kakkukiintiö pitkäksi aikaa. Ehkä noin pariksi viikoksi, luulen. (Mää rakastan kakkuja.)

Heitin tuossa haut muutamiin ammattikorkeisiin, mutta aloin miettiä olisiko pitänyt hakea myös ammattikouluun, leipuriksi, ihan vaan varmuuden vuoksi. Vielä ehtisi. Nautin leipomisesta, mutta en toisaalta tiedä haluaisinko tehdä siitä ammattia. Ja kaksi toiseen asteen tutkintoa riittänee toistaiseksi, nyt tähtään vähän korkeammalle, kun kerran kiinnostava ala on löytynyt. Seuraavan voileipäkakun voisin leipoa, jos heinäkuussa saan iloisia uutisia kouluista. Mut katotaan!

Nuoren ääni

Pitkiä päiviä töissä ja toisina viikkoina myös töiden jälkeen avoimessa yliopistossa. Opiskelen tällä hetkellä draamakasvatusta, mikä on tosi ihanaa, vaikkakin toisinaan pitkien päivien takia uuvuttavaa. Lisäksi oon hieman kusessa esseiden kanssa, sillä tuntuu, että aika ei vaan riitä kaikesta suoriutumiseen. Mutta onneksi myöhemmin on enemmän aikaa, eikä kaiken tarvitse olla valmista juuri nyt.

Oon tällä hetkellä tosi väsynyt kymmenen tunnin työpäivästä, mutta samalla ihan pirun onnellinen. Musta tuntuu vihdoin siltä, kuin olisin löytänyt oman alani, oman paikkani tässä maailmassa - tai ainakin jonkin suunnan, jota kohti lähteä tarpomaan. Nykyinen työpaikkani (tai työkokeilupaikkani, miksi lie sitä nykyään työkkärin määritelmillä kutsutaankaan) on ihan mahtava paikka. Työkaverit on ihan älyttömiä - sanan jokaisessa merkityksessä - ja ihania, yksinkertaisesti ihania. Saan joka päivä työskennellä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kaltaisiksi toivon joskus tulevani, yhtä innostaviksi ja kannustaviksi. 

       Korkeakoulujen hakuajat alkoivat eilen ja itse ajattelin hakea humanistiseen korkeakouluun opiskelemaan yhteisöpedagogiikkaa. Oon siinä mielessä onnekas, että nykyisestä työpaikasta on luultavasti todella paljon hyötyä koulua ja sinne hakemista ajatellen. Se ei kuitenkaan takaa kouluun pääsyä, vaan itsestänihän kaikki on lopulta kiinni. Aion kuitenkin tehdä kovasti töitä, jotta haaveeni toteutuu. 

Oon ollut aika pitkään tuuliajolla elämäni suhteen. Oon joutunut juoksemaan harjoittelusta harjoitteluun, koska yritykset eivät tahdo palkata, vaan osa yrityksistä käyttää harkkareita pikemminkin röyhkeästi hyväkseen. Jossain vaiheessa mietin melko epätoivoisena, että tälläistako tää elämä tulee aina olemaan? Harjoittelua harjoittelun perään, eikä mitään oikeaa koskaan? Takana ylioppilastodistus ja hyödytön ammattitutkinto, eikä mitään muuta mihin tarttua. Se on ihan uskomatonta, mikä määrä samassa (tai vielä huonommassa) tilanteessa olevia nuoria on Suomessa. Kovasti puhutaan nuorisotakuusta ja nuorten syrjäytymisestä, mutta silti näitä nuoria vain pallotellaan virastosta toiseen tai harjoittelusta kolmanteen. Joitakin harjoittelut voivat todella auttaa, mutta toiset tekevät miltei orjatyöksi verrattavaa työtä yritysten hyväksi, saamatta takaisin mitään muuta kuin "tärkeää kokemusta" ja muutaman hassun roposen kuussa. Ei ihme, että monen nuoren itsetunto laskee tällaisen poukkoilun takia. Tiedän sen itsekin kokemuksesta: työttömänä olet alempaa kastia, sinulla ei ole paikkaa yhteiskunnassa. Jos et tee oikeaa työtä, olet vain loinen, joka elää muiden maksamilla verorahoilla. Et ole mitään. Ja mitä pidempään olet työttömänä, sitä vaikeampi sinun on työllistyä. 

(Voisin jauhaa tästä aiheesta loputtomiin, mutta koska syke tahtoo nousta kiihtymyksestä korkeuksiin, päätän avautumiseni tähän.)

Olen onnellinen, koska pitkästä aikaa minusta tuntuu, että tuosta kierteestä on mahdollista päästä pois. Tavallaan se on myös auttanut minua löytämään oman suuntani - haluan auttaa nuoria ja muita vastaavassa tilanteessa olevia. Siksi en halua vaipua katkeruuteen, koska mitä se hyödyttäisi? Kelle minä raivoaisin? Haluan tehdä töitä tärkeän asian hyväksi. Koska en voi muuttaa maailmaa huutamalla, aion hankkia kokemusta ja koulutusta, että voin parhaani mukaan auttaa muita ruohonjuuritasolta, vaikuttaa maailmaan sieltä käsin.

    Huh. Olipas henkisesti aika rankka avautuminen! Mutta tämä kaikki syntyi vain siitä sykkivästä onnentunteesta ja toivonpilkahduksesta, että asiat järjestyvät. Minulla, kuten monilla muilla, on vielä toivoa. Mielialan kohoamisen huomasin tänään siitäkin, että pitkästä aikaa aiemmin tärkeät mietelauseet tuntuivat joltakin muultakin kuin vain sanahelinältä. Kirjoitin ne ylös ja kiinnitin työpöytäni yläpuolelle. 

"The only person 

you are destined to become 

is the person you 

decide to be."

-Ralph Waldo Emerson