Sunnuntaikahvilla

Sunnuntai meni mahtavasti. Keli oli suosiollinen (ei satanut mummoja niskaan) ja mummotkin saapui paikalle ihan kävellen. Saatiin melkein kaikki leipomukset myytyä muutamaa sandwichiä lukuunottamatta. Jes, mahtavaa, jee! Tosi hyvä kokemus, paljon opittiin ja seuraavalla kerralla onnistutaan vielä paremmin!

Oon viime viikkoina leiponut oikein urakalla, kokeillut erilaisia reseptejä ja suunnitellut kahvilaa. Olisi voinut luulla, että erityisesti lauantain kuuden tunnin leipomisurakan jälkeen ei olisi hirveästi enää huvittanut leipoa, mutta jokin tässä mielessä on ilmeisesti vinksallaan, kun edelleen voisin joka päivä pyöräyttää jotain herkullista. Se vaan ei kovinkaan imartele kurveja, varsinkaan kun ei niin valtavia määriä ystäviäkään ole, joille leipomukset voisi syöttää. Pitkälti ollaan leivonnaiset tuhottu kahdestaan miehen kanssa ja se alkaa pikkuhiljaa näkyä - ja varsinkin tuntua! Niin paljon kuin leipomista ja herkkuja rakastankin, en ole valmis ottamaan lisäkiloja niiden takia. 

Mieli on muutenkin vähän hassulla tuulella. Olin syysfiiliksissä jo heinäkuussa, kun taas näin elokuun lopussa haikailen kesää. Tajusin yhden merkittävän asian, joka jäi tänä kesänä toteuttamatta: minun piti valvoa  läpi lämpimän, valoisan kesäyön ja katsella auringon laskevan ja nousevan. Nyt se on jo myöhäistä. Miten sydämeni särkyikään kun sen tajusin yhtenä päivänä! Voih. Muuten kesä on kyllä ollut ihan mainio. Ajoittain yksinäinen, mutta minkäs teet. On silti tullut käytyä vaikka ja missä, nähtyä kaukaisempia kavereita, matkusteltua, hankittua rusketus, käytyä pyöräretkellä ja marjastamassa, istuttua parvekkeella auringossa, juhlittua muutaman kerran... Ja niin, kaikenlaista. Viimeisistä lomapäivistä aion nauttia kotona pohjoisessa. Ja sitten, parin viikon päästä, alkaakin jo koulu. A-pu-a!