You can’t make homes out of human beings.

Kirjoitin henkilökohtaiseen päiväkirjaan näin:

"Mun täytyy tehdä koti itseeni, koska mä en tule löytämään sitä mistään muualta. 

Viime päivinä oon ollu läsnä, niin kipeän läsnä. Oon hengittänyt ja aistinut maailmaa ja tuntenut kaikki elämän eri sävyt väreinä ympäri kehoa. Kaikesta näistä painavista tunteista huolimatta: oon onnellinen. Mä oon elossa.  Mä tunnen, mä oon täällä. Minä olen tässä. Tällä on merkitystä. Minä olen elossa."

Ei muuta, tällä kertaa. Liityin tumblriin, joten olen myös siellä.

welcome to

Oon nukkunut viimeisen viikon sohvalla. Enää kaksi yötä ja sitten pääsen nukkumaan kunnon sänkyyn, omaan sänkyyn. Päivät ovat olleet toinen toistaan harmaampia. Oon syönyt viimeiset kaksi viikkoa ihan tolkuttoman huonosti, oon elänyt lähinnä pika- ja valmisruoalla, millä tahansa mikä syntyy nopeasti ja aivoja vaivaamatta. Jokainen aamu oon herännyt olotilaan kuin olisin krapulassa, vaikken ole juonut pisaraakaan edellisenä iltana. Niskat jumissa, ulkona roikkuva harmaus, kaikki se syöty roska. En oo liikkunut tavoitteellisesti hetkeen tai jos olenkin, en ole jaksanut kirjata niitä Heiaheiaan. Vaikka eipä ole kyllä ollut paljoa kirjattavaakaan. Laitoin salijäsenyyteni tauolle täksi kuukaudeksi, koska tiesin sen etukäteen, että kuukaudesta on tulossa helvetillinen ja kiireinen. 

Enää kaksi yötä, sitten saan avaimet uuteen asuntoon. Sitten pääsen rakentamaan elämää ihan alusta, ruokailu- ja liikkumistottumuksista lähtien. Voin melkein vannoa, että kun saan uuden asunnon keittiön kuosiin ja tavarat purettua, en syö kuukauteen muuta kuin salaattia. 

Kaikesta tästä harmaudesta huolimatta olen ihan ok. Tiedän, että nämä sateiset päivät eivät kestä ikuisesti ja jonakin päivänä vedän lenkkarit jalkaan ilolla. Jonakin päivänä herään virkeänä ja ajatukset kirkkaina, syön hedelmiä aamupalaksi ja välipalaksi, tunnen miten energia virtaa hyvänä ruumiini lävitse. Uusi alku, pian. Sitä ennen hyvästelen tämän vanhan, nukun vielä kaksi yötä niskat jumittavalla sohvalla, pakkaan viimeiset tavarat ja syön ehkä vielä kerran pitsaa muuttolaatikoiden keskellä. Sitten, ei ole olemassa enää sanaa sitten, vaan nyt. Mutta ei vielä tänään. Ei tänään.

Learn how to be lonely.

THE NOT LOVE POEM

For Ren

This is how to close your heart
up tight like a fist. Desire is a hot
spike through the chest and 

you’ve only just learned what it
is to want someone so badly that
you need a new name for what

you feel. I promise that it is not
always like this. Not everyone you
meet is unattainable, but we’re 

young, and the number of times
that someone tells you no is going
to outnumber how many times 

they say yes. Learn how to be
lonely. Learn what it’s like to know
that you are coming home to 

yourself night after night—
that empty is just another word
for open. 

- Kristina Haynes

Luen Kristina Haynesin runoja maanisesti aina silloin kun en irroittele valokuvia, julisteita ja kortteja seiniltä, kun en nosta kirjoja hyllystä ja asettele niitä varovaisesti pahvilaatikoihin, tai kun en pakkaa viiden vuoden edestä muistoja muuttolaatikoihin. Muutaman viikon päästä kannan tavarani pieneen yksiöön, jonka onnistuin houkuttelemaan luokseni ajatuksen voimalla, ilmeisesti. Pikkuruisesta yksiöstä tulee minun oma pesäni, jonne käperryn viettämään talvea ja odottamaan kevättä.

Elämme jännittäviä aikoja, ystäväiseni. Mutta siitä kerron enemmän kunhan tämä pahin myrsky hellittää. Siihen asti aion ripotella vain tämmöisiä ärsyttäviä pieniä paloja, joista ei oikein saa mitään selvää! Halusinkin kai vain kertoa, että olen edelleen hengissä. Ei mulla muuta.