Nuoren ääni

Pitkiä päiviä töissä ja toisina viikkoina myös töiden jälkeen avoimessa yliopistossa. Opiskelen tällä hetkellä draamakasvatusta, mikä on tosi ihanaa, vaikkakin toisinaan pitkien päivien takia uuvuttavaa. Lisäksi oon hieman kusessa esseiden kanssa, sillä tuntuu, että aika ei vaan riitä kaikesta suoriutumiseen. Mutta onneksi myöhemmin on enemmän aikaa, eikä kaiken tarvitse olla valmista juuri nyt.

Oon tällä hetkellä tosi väsynyt kymmenen tunnin työpäivästä, mutta samalla ihan pirun onnellinen. Musta tuntuu vihdoin siltä, kuin olisin löytänyt oman alani, oman paikkani tässä maailmassa - tai ainakin jonkin suunnan, jota kohti lähteä tarpomaan. Nykyinen työpaikkani (tai työkokeilupaikkani, miksi lie sitä nykyään työkkärin määritelmillä kutsutaankaan) on ihan mahtava paikka. Työkaverit on ihan älyttömiä - sanan jokaisessa merkityksessä - ja ihania, yksinkertaisesti ihania. Saan joka päivä työskennellä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kaltaisiksi toivon joskus tulevani, yhtä innostaviksi ja kannustaviksi. 

       Korkeakoulujen hakuajat alkoivat eilen ja itse ajattelin hakea humanistiseen korkeakouluun opiskelemaan yhteisöpedagogiikkaa. Oon siinä mielessä onnekas, että nykyisestä työpaikasta on luultavasti todella paljon hyötyä koulua ja sinne hakemista ajatellen. Se ei kuitenkaan takaa kouluun pääsyä, vaan itsestänihän kaikki on lopulta kiinni. Aion kuitenkin tehdä kovasti töitä, jotta haaveeni toteutuu. 

Oon ollut aika pitkään tuuliajolla elämäni suhteen. Oon joutunut juoksemaan harjoittelusta harjoitteluun, koska yritykset eivät tahdo palkata, vaan osa yrityksistä käyttää harkkareita pikemminkin röyhkeästi hyväkseen. Jossain vaiheessa mietin melko epätoivoisena, että tälläistako tää elämä tulee aina olemaan? Harjoittelua harjoittelun perään, eikä mitään oikeaa koskaan? Takana ylioppilastodistus ja hyödytön ammattitutkinto, eikä mitään muuta mihin tarttua. Se on ihan uskomatonta, mikä määrä samassa (tai vielä huonommassa) tilanteessa olevia nuoria on Suomessa. Kovasti puhutaan nuorisotakuusta ja nuorten syrjäytymisestä, mutta silti näitä nuoria vain pallotellaan virastosta toiseen tai harjoittelusta kolmanteen. Joitakin harjoittelut voivat todella auttaa, mutta toiset tekevät miltei orjatyöksi verrattavaa työtä yritysten hyväksi, saamatta takaisin mitään muuta kuin "tärkeää kokemusta" ja muutaman hassun roposen kuussa. Ei ihme, että monen nuoren itsetunto laskee tällaisen poukkoilun takia. Tiedän sen itsekin kokemuksesta: työttömänä olet alempaa kastia, sinulla ei ole paikkaa yhteiskunnassa. Jos et tee oikeaa työtä, olet vain loinen, joka elää muiden maksamilla verorahoilla. Et ole mitään. Ja mitä pidempään olet työttömänä, sitä vaikeampi sinun on työllistyä. 

(Voisin jauhaa tästä aiheesta loputtomiin, mutta koska syke tahtoo nousta kiihtymyksestä korkeuksiin, päätän avautumiseni tähän.)

Olen onnellinen, koska pitkästä aikaa minusta tuntuu, että tuosta kierteestä on mahdollista päästä pois. Tavallaan se on myös auttanut minua löytämään oman suuntani - haluan auttaa nuoria ja muita vastaavassa tilanteessa olevia. Siksi en halua vaipua katkeruuteen, koska mitä se hyödyttäisi? Kelle minä raivoaisin? Haluan tehdä töitä tärkeän asian hyväksi. Koska en voi muuttaa maailmaa huutamalla, aion hankkia kokemusta ja koulutusta, että voin parhaani mukaan auttaa muita ruohonjuuritasolta, vaikuttaa maailmaan sieltä käsin.

    Huh. Olipas henkisesti aika rankka avautuminen! Mutta tämä kaikki syntyi vain siitä sykkivästä onnentunteesta ja toivonpilkahduksesta, että asiat järjestyvät. Minulla, kuten monilla muilla, on vielä toivoa. Mielialan kohoamisen huomasin tänään siitäkin, että pitkästä aikaa aiemmin tärkeät mietelauseet tuntuivat joltakin muultakin kuin vain sanahelinältä. Kirjoitin ne ylös ja kiinnitin työpöytäni yläpuolelle. 

"The only person 

you are destined to become 

is the person you 

decide to be."

-Ralph Waldo Emerson