Pyykinpesukone laulaa ja mulla on vapaapäivä. Ensimmäisiä vapaapäiviä niistä liian monista tänä kesänä. Vapaa-aika tuntuu jotenkin kummalliselta viimeisten työntäyteisten kolmen viikon jälkeen... Mulla on ihan kunnon kriisi päällä, koska en muista millaista mun elämä oli, mitä mää yleensä tein aiemmin. Oliko se kivaa? Nautinko mää siitä? No, nyt on ainakin aikaa tehä semmosia asioita, joista mä tykkään ja nautin. Ja ennen kaikkea - nyt on aikaa panostaa itseensä, liikkumiseeen ja omaan hyvinvointiin.
Seuraavien kahden viikon aikana mulla on enää kolme työpäivää, mikä oikeastaan surettaa mua aika paljon. Mun työkaverit on niin huippuja, etten millään haluais lähteä vielä. Mut kaikki hyvä loppuu aikanaan ja (insert here: muita kuluneita fraaseja). Työkaveri kuitenkin lohdutti, että tää mun poissaoleminenhan on vaan väliaikaista, eli ehkä mä vielä jonain päivänä palaan.
Tää epävirallinen loman aloitus ei kyllä alkanut mitenkään hohdokkaasti. Jorasin lauantaina niin ankarasti, että onnistuin nyrjäyttämään mun nilkan. Nyt se on vähän arka, mutta kun varovainen on, niin pystyy vähän kävelemään. Aattelin, etten edes käy sitä näyttämässä lääkärissä, mutta tänä aamuna kun heräsin, niin toi kipee kohta oli yhtäkkiä turvonnut ja muuttunut punertavaksi... Terveysaseman päivystyksen ajanvaraus oli siinä vaiheessa jo mennyt, joten jätin vaan soittopyynnön. Nyt vaan odotan kauhulla milloin ne suvaitsee soittaa takaisin ja sit haukkua mut, kun et ollut yrittänyt varata aikaa ajallaan, että ei meillä enää aikoja tähän aikaan päivästä oo ja kyllä sää oot sitten huono ihminen, mitä sitä nyt pitää mennä itsensä tolleen telomaan ja nilliti-nilliti. Tää on kuultu niin monta kertaa.
Toivotaan, että tää nilkka paranee nopeesti ja pääsen takas liikkumaan! Sehän tässä eniten huolestuttaakin. Mitä jos toipumiseen menee viikkoja? Kauhistuttava ajatus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti