moving on

No okei, täällä minä olen jatkossa:

DESTINATION: ADVENTURE

OUTRO

Minä olen uusien alkujen ihminen. Tarvitsen uusia alkuja aina aika ajoin, vaikka mikään ei todellisuudessa muuttuisikaan. Mutta aina jokin muuttuu. Minulla on kaiketi PPK, eli puhtaan pöydän kompleksi. 

Tällä kertaa uusi alku on todellisempi kuin koskaan. Ja ei, se ei johdu pelkästään vaihtuneesta vuodesta, vaan kuten aiemmin olen kertonut, muutos alkoi jo viime vuoden puolella. Minulla on vain kestänyt hetken sulatella tätä kaikkea, ennenkuin olin taas valmis siirtymään blogimaailman puolelle. Enkä tiedä olenko valmis nytkään, mutta tein jälleen uuden blogin ja nyt minä hylkään tämän. 

Tämän blogin kanssa historiamme oli lyhyt ja oikeastaan tämä oli vain laastari edelliselle blogille. Olen edelleen ihan liian jumissa sen ajatuksen kanssa, että miten minun pitäisi kirjoittaa, joten päätin hylätä tämänkin, siivota oman lukulistani ja aloittaa tälläkin saralla ihan alusta, ilman minkäänlaisia paineita tai odotuksia tai mitään. Puhtaasti puhtaalta pöydältä. 

Koska tiedättekö, en minä ole enää sama ihminen kuin kaksi vuotta sitten. Kyllä, terveet elämäntavat ja onnellisuus ovat tärkeitä asioita minulle edelleen, mutta en halua joutua samaan writer's blockiin uudestaan, koska en pysty ammentamaan mitään "uutta" laihduttamisesta enää. Pari vuotta sitten minulle ei ollut elämässä paljoa muuta kuin se elämäntapa, liikunta ja kalorien laskeminen. Nyt on. Ja tällä hetkellä minulle on suoraan sanottuna tärkeämpää henkinen hyvinvointi kuin se, että miltä minä näytän tai onko minulle liikaa kiloja jonkun mielestä. 

Viime kuukausina olen ymmärtänyt, että minun kehoni on minun kotini. Minä voin kuluttaa jälleen ihan liian monta vuotta sen vihaamiseen ja olla onneton, tai kas, miten mullistavaa: minä voin rakastaa itseäni ja tätä kummallista kehoa, joka minulle on suotu ja johon olen itsekin monet jäljet aiheuttanut. Minä en ole anteeksipyyntö, minun vartaloni ei ole sellainen. Siksipä lakkaan käyttäytymästä kuin se olisi.

En vielä paljasta uutta blogiani. Ei se tietysti mikään salaisuus ole ja kyllä minä kerron, jos jotakuta kiinnostaa. Mutta. Pidän mystisyydestä. Siitä, että annetaan mahdollisuus kohtalolle tai sattumalle, että törmätään jos törmätään. Haluan vain vähän etumatkaa. Päivän tai pari. Eikä blogia ole vaikea löytää, jos osaa etsiä oikeasta paikasta. 

32 flavours and then some taas siirtyy lopullisesti tumblriin. Siellä se pääsee ehkä parhaimpaan olemukseensa. Täällä se ei koskaan oikein toiminut. Ja tumblria päivittelen aktiivisesti, lähes päivittäin. Siellä ainakin luuhaan kaikki aikani nykyään. Melkein, ainakin. Ja oon myös instagramissa! Jos tulee ikävä.

Tämä oli tässä. Kiitos ja näkemiin!

You can’t make homes out of human beings.

Kirjoitin henkilökohtaiseen päiväkirjaan näin:

"Mun täytyy tehdä koti itseeni, koska mä en tule löytämään sitä mistään muualta. 

Viime päivinä oon ollu läsnä, niin kipeän läsnä. Oon hengittänyt ja aistinut maailmaa ja tuntenut kaikki elämän eri sävyt väreinä ympäri kehoa. Kaikesta näistä painavista tunteista huolimatta: oon onnellinen. Mä oon elossa.  Mä tunnen, mä oon täällä. Minä olen tässä. Tällä on merkitystä. Minä olen elossa."

Ei muuta, tällä kertaa. Liityin tumblriin, joten olen myös siellä.

welcome to

Oon nukkunut viimeisen viikon sohvalla. Enää kaksi yötä ja sitten pääsen nukkumaan kunnon sänkyyn, omaan sänkyyn. Päivät ovat olleet toinen toistaan harmaampia. Oon syönyt viimeiset kaksi viikkoa ihan tolkuttoman huonosti, oon elänyt lähinnä pika- ja valmisruoalla, millä tahansa mikä syntyy nopeasti ja aivoja vaivaamatta. Jokainen aamu oon herännyt olotilaan kuin olisin krapulassa, vaikken ole juonut pisaraakaan edellisenä iltana. Niskat jumissa, ulkona roikkuva harmaus, kaikki se syöty roska. En oo liikkunut tavoitteellisesti hetkeen tai jos olenkin, en ole jaksanut kirjata niitä Heiaheiaan. Vaikka eipä ole kyllä ollut paljoa kirjattavaakaan. Laitoin salijäsenyyteni tauolle täksi kuukaudeksi, koska tiesin sen etukäteen, että kuukaudesta on tulossa helvetillinen ja kiireinen. 

Enää kaksi yötä, sitten saan avaimet uuteen asuntoon. Sitten pääsen rakentamaan elämää ihan alusta, ruokailu- ja liikkumistottumuksista lähtien. Voin melkein vannoa, että kun saan uuden asunnon keittiön kuosiin ja tavarat purettua, en syö kuukauteen muuta kuin salaattia. 

Kaikesta tästä harmaudesta huolimatta olen ihan ok. Tiedän, että nämä sateiset päivät eivät kestä ikuisesti ja jonakin päivänä vedän lenkkarit jalkaan ilolla. Jonakin päivänä herään virkeänä ja ajatukset kirkkaina, syön hedelmiä aamupalaksi ja välipalaksi, tunnen miten energia virtaa hyvänä ruumiini lävitse. Uusi alku, pian. Sitä ennen hyvästelen tämän vanhan, nukun vielä kaksi yötä niskat jumittavalla sohvalla, pakkaan viimeiset tavarat ja syön ehkä vielä kerran pitsaa muuttolaatikoiden keskellä. Sitten, ei ole olemassa enää sanaa sitten, vaan nyt. Mutta ei vielä tänään. Ei tänään.

Learn how to be lonely.

THE NOT LOVE POEM

For Ren

This is how to close your heart
up tight like a fist. Desire is a hot
spike through the chest and 

you’ve only just learned what it
is to want someone so badly that
you need a new name for what

you feel. I promise that it is not
always like this. Not everyone you
meet is unattainable, but we’re 

young, and the number of times
that someone tells you no is going
to outnumber how many times 

they say yes. Learn how to be
lonely. Learn what it’s like to know
that you are coming home to 

yourself night after night—
that empty is just another word
for open. 

- Kristina Haynes

Luen Kristina Haynesin runoja maanisesti aina silloin kun en irroittele valokuvia, julisteita ja kortteja seiniltä, kun en nosta kirjoja hyllystä ja asettele niitä varovaisesti pahvilaatikoihin, tai kun en pakkaa viiden vuoden edestä muistoja muuttolaatikoihin. Muutaman viikon päästä kannan tavarani pieneen yksiöön, jonka onnistuin houkuttelemaan luokseni ajatuksen voimalla, ilmeisesti. Pikkuruisesta yksiöstä tulee minun oma pesäni, jonne käperryn viettämään talvea ja odottamaan kevättä.

Elämme jännittäviä aikoja, ystäväiseni. Mutta siitä kerron enemmän kunhan tämä pahin myrsky hellittää. Siihen asti aion ripotella vain tämmöisiä ärsyttäviä pieniä paloja, joista ei oikein saa mitään selvää! Halusinkin kai vain kertoa, että olen edelleen hengissä. Ei mulla muuta.

Hello, goodbye.

Sanat ovat hukassa. Minäkin, vähän. Mutta kai ihan hyvällä tavalla, sellaisella, että olen juuri löytämäisilläni itseni. Ehkä, joskus, jostain. Taas. Aina.

      Jonkinlaista muutosta on tässä synnyteltykin jo vissiin pari vuotta. Pienin askelin! Aina välillä iskee taantuma, mutta välillä mennään eteenpäin ja rytinällä. Mää luulen, että kohta rytisee ja mahoton.

Mutta kattellaan. Oon viettämässä syyslomaa eli itsenäisen opiskelun viikkoa täällä kotona pohjoisessa. Ehkä vielä jonain päivänä löydän ne sanat ja intoudun kirjoittamaan enemmän. Siihen asti näkemiin!

Syksy on täällä taas.

Vikat lomapäivät kuluivat onnellisesti kotona pohjoisessa. Samoiltiin kotimaisemissani ja käytiin hieman ylempänä Saariselälläkin. Onnistuin vain hankkimaan itselleni mahdottoman flunssan, joten räkätautisena Kiilopäälle kiipeäminen ei ehkä ollut mikään maailman fiksuin juttu. 

Takaisin Keski-Suomeen palattiin koulun alkua edeltävänä päivänä, sunnuntaina. Maanantaina minusta tulikin opiskelija, pitkästä aikaa. Koulu on alkanut hienosti, mutta uusien tuttavuuksien solmiminen on ollut niin uuvuttavaa, että oon aina koulupäivän päätteeksi suunnilleen nukahtanut sohvalle. Mutta ihanaa, ihanaa, ihanaa. Olen niin onnellinen! Vaikka saatiinkin tänään kotitehtäväksi katsoa Big Brotheria...