Ennen kuin minusta tuli kissanomistama, kummeksuin vähän ihmisiä, jotka kutsuivat kissojaan lapsikseen tai itseään kissojensa äidiksi tai isäksi. Mutta kappas vaan kun Leelo saapui luokseni ja valloitti sydämeni, tuli minustakin ihan samanlainen, äiti ja emo. En todellakaan tiedä miltä oman lapsen saaminen tuntuu, mutta kyllä nää kissalapset ovat paikkansa rakkaina perheenjäseninä lunastaneet täysin.
Leelo ehti olla meillä kaksi vuotta itsekseen, ennen kuin Kiiva saapui. Leelosta oli muodostunut niin rakas, että mua vähän jännitti riittäisikö toiselle kissalle rakkautta ollenkaan. Huolehdin turhaan. Kiiva on niin valloittava, ettei sitä voi olla rakastamatta. Omissa oloissaan viihtyvästä pikkukissestä on kasvanutkin itsenäinen, mutta silti sosiaalinen neiti. Ihaninta on kun aamulla herättyään kävelee olkkariin ja vastassa on kaksi karvapalleroa vaatimassa jakamatonta huomiota. Ah ja voih. Meikän kullannuput.
Aamen. Tiedän tismalleen mistä puhut :)
VastaaPoista