Mä liikun kriisistä kriisiin, kuljen komein askelin.

Viimeiset 24 tuntia ovat olleet aika katastrofin makuisia. Eilen räjäytin selkäni kun olin lähdössä lenkille. Kumarruin nostamaan roskapussia, kun alaselkää vihlaisi ikävästi. Hetken aikaa silmissä sumeni, mutta en voinut enää perääntyä, kun ystävä odotteli jo pihalla. Ensimmäiset sata metriä vaapuin kuin ankka, mutta onneksi liikkuminen vetreytti pahimman jumin ja saatiin lenkki tehtyä. Edelleen selkä on hieman tuskallinen, mutta kyllä tämän kanssa pärjää.

     Tänä aamuna taas koin kauhun hetkiä, kun auto ei suostunut starttaamaan. Tietenkin se sattui juuri sellaiselle päivälle, kun autoa olisi todella tarvinnut eikä myöhästymisiin ollut varaa. Onneksi työkaveri pystyi hakemaan mut, niin ettei edes myöhästytty, mutta arvatkaa miten paljon hävetti soittaa hänet hakemaan mut toiselta puolelta kaupunkia... Sen lisäksi, että autoni petti luottamukseni, niin onnistuin itsekin töpeksimään. Sovittiin, että työkaveri tulee hakemaan mut läheisen kaupan pihalta ja että käyn kaupasta hakemassa tarvikkeita hetken päästä alkavaan tapahtumaan, jonka suunnittelusta olin vastannut. Kaupan pihalla tajusin, että olin unohtanut pankkikorttini toisen takin taskuun, eikä mulla luultavasti ollut ihan hirvittävästi käteistäkään. Onneksi tämänkin luodin onnistuin väistämään, sillä lompakosta ja laukun pohjalta löytyi sen verran pikkuhiluja, että sain tarvikkeet ostettua ilman, että olisi tarvinnut lähteä hakemaan pankkikorttia puolen kilometrin päästä kotoa. Sepä siitä aamusta olisikin puuttunut, että oltaisi sen takia todella myöhästytty. 

     Itse tapahtuma sujui ihan mukavasti, vaikka itsekriittisenä ihmisenä jäin harmittelemaan asioita, jotka olisi voinut hoitaa paremmin. Töistä lähtiessäni viikonlopun viettoon, ajattelin, että tästä ei voi päivä muuta kuin parantua...

     VÄÄRIN.

Jäin nimittäin jumiin hissiin. Okei, hissi jumittui ehkä minuutiksi ja lähti sitten liikkeelle itsekseen, mutta ei siinä itku (tai naurukaan, oikeastaan) ollut kaukana. Käsittämätöntä. Kun päivänkulku ottaa tällaisen luonteen, niin sitten sitä onkin näköjään aika vaikea pysäyttää. Toisaalta täytyy kyllä olla tyytyväinen, että onnistuin väistelemään katastrofit aika lahjakkaasti, vaikka hissiepisodin jälkeen mietin kyllä pitkään mistä hyvästä universumi mua tällä tavalla varoittelee. 

Loppuilta onkin sujunut ihan hyvin, oon juonut kahvia, leiponut illalliseksi kinkku-paprika-muffineja ja tehnyt salaattia. Mies lähti viikonlopun viettoon muualle, joten mulla on kaikki vapaus tehdä ihan mitä ruokaa haluan ja kuunnella sellaista musiikkia kuin haluan! Ei pahalla rakas, mutta kyllä tää tekee välillä ihan hiton hyvää saada asunto vain itselleen. Taidankin kaapata kissat kainaloon ja heittäytyä sohvalle katsomaan jotain nyyhkyhömppäleffaa. Ah.